Organisaatio on jännitteinen merkityssysteemi

organizational chart

Ennustettavuus, homogeenisyys ja kontrollin illuusio ovat ideaaleja, joihin useimmat organisaatiomme tähtäävät. Luomme tarkkaan suunniteltuja ja rajattuja työympäristöjä ja organisoidumme eri toimintoihin, joissa työntekijöillä on ennalta määrätyt, odotetut, usein osin ristiriitaiset toimintatavat: loistaa ja erottua yksilönä, olla ’todellinen tiimipelaaja’, vaalia muutosta…

Johdon rooli on kertoa, mitä tehdään ja miten. Alaisilta odotetaan, että he tekevät, mitä edellytetään ja suoriutuvat hyvin nimenomaan niissä tulostavoitteissa, joissa suoriutumista johto valvoo. Näkökulma organisaatioiden perustodellisuuteen on siten kovin mekaaninen. Mitä enemmän ummistamme silmämme tosiasiassa vallitsevalta kompleksiselta todellisuudelta, sitä enemmän yritämme ikään kuin väkisin tehdä siitä yksinkertaista ja yksinkertaisella tavalla muokattavaa – ja edelleen järjestäytyä ja johtaa, perustaa yhteistoimintamme tähän mekaaniseen todellisuuskäsitykseen. Inhimillinen monimuotoisuus ja kompleksisuus pelottavat, ja pyrimme näennäisesti suojautumaan niiltä turvaa luovien prosessien katveeseen.

Teorian tasolla on tapahtumassa siirtymä, jossa organisaatioita on alettu tarkastella elävinä systeemeinä, mutta koska haluamme tuloksia nopeasti ja ’tehokkaasti’, käytännössä unohdamme helposti organisaatioiden inhimillisen, usein kovin hankalaksi koetun puolen.

Todellisuudessa organisaatio on kuitenkin sosiaalinen merkityssysteemi, jonka jäsenet luovat todellisuutensa yhdessä. Tämä tarkoittaa, että kehitys ja muutos edellyttävät konkreettisten tosiasioiden ohella myös siirtymää organisaation jaetussa sisäisessä todellisuudessa. Esimerkiksi pelkkä uudelleen organisointuminen ei yksistään riitä, jos sitä vastustavia voimia ei huomioida. Jotta todellinen kehitys on mahdollista, myös näkymättömien merkitysten on muututtava. Potentiaali kestävään muutokseen ja kehitykseen löytyy ja voi lähteä liikkeelle vain organisaatiosta, verkoston nykytodellisuudesta käsin, ei sille ulkoapäin tarjotuista tai pakotetuista valmiista ratkaisuista. Paradoksaalisesti elävä systeemi saattaa vastustaa voimakkaasti ulkoapäin pakotettua muutosta, mutta voi toisaalta muuttua ja joustaa hyvinkin nopeasti kasvavan itsetietoisuuden ja ympäristöstä tulevien ärsykkeiden seurauksena!

Ihmissysteemissä narratiiveilla, verkostoa kannattelevilla merkityksillä, on enemmän valtaa kuin yksilöillä. Ne vaikuttavat ajatteluumme ja toimintaamme merkittävästi ja tavalla, josta olemme vain osin tietoisia. Arkipäiväistä toimintaa koskevat narratiivit luovat kontekstin, jossa elämme. Ne ovat se kollektiivinen linssi, jonka läpi yhteisö näkee todellisuuden ja jonka valossa kompleksiset ja tulkinnanvaraiset asiat saavat luontaisen selityksensä. Esimerkiksi, jos yhteisössä on vallalla kollektiivinen käsitys, että johto pyrkii ensisijaisesti ajamaan omaa etuaan, yhteisö myös tulkitsee johdon päätökset ensisijaisesti sen oletuksen kautta, miten toimenpiteet hyödyttävät johtoa. Narratiivit hallitsevat yhteisön kollektiivista tietoisuutta: sitä miten näemme itsemme ja toisemme.

Narratiivit rajaavat merkittävästi toimintaa, luovat yhteistoiminnalle välttämättömän fokuksen ja tabut. Vaikka ne hallitsevatkin toimintaamme, emme silti ole niiden armoilla. Voimme yhdessä luoda tilaisuuksia uusille merkityksille syntyä, mikäli nykyiset narratiivit väärällä tavalla rajaavat ja rajoittavat toimintaamme. Narratiivit syntyvät vuorovaikutuksesta ja keskusteluista. Koska dialogi on luonut sen, keitä olemme nyt, voimme yhdessä luoda nahkamme uudelleen vain sen avulla.

Yksilöinä meillä on rajallinen kyky hahmottaa todellisuutta, sitä mitä yhteistoiminnassa tapahtuu. ’Aukot’ toisista ja toiminnasta täyttyvät huomaamattomasti omaan ja yhteiseen kokemukseen pohjautuvilla tarinoilla ja merkityksillä, ja todellisuus vääristyy. Yhdessä sietämällä jännitteitä ja ristiriitoja ja antamalla tilaa erilaisille tulkinnoille pääsemme tutkimaan itse vuorovaikutusta: millaisen todellisuuden luomme yhdessä tällä hetkellä ja millaisen voisimme luoda jatkossa? Sen sijaan, että arkinen vuorovaikutus on itsestäänselvyys, johon ei tarvitse kiinnittää huomiota, sen tulisi olla yhteisen tarkastelun keskipisteessä. Millaista toimintaa, vuorovaikutusta on jo olemassa, jota tulisi vahvistaa entisestään? Mikä estää ydintehtävässä edistymistä? Mitä puuttuu ja millaisilla toimenpiteillä sitä voisi syntyä?

Uudet yhteistoimintaa ohjaavat narratiivit voivat syntyä vain toiminnan kautta, joka tarkoittaa sekä dialogia että tekoja. Kehitys edellyttää muutosta vuorovaikutuksessa: ihmisten kesken ja heidän suhteessaan työympäristöönsä.

Sitoutuminen, yhdessä oppiminen, yhteisöllisyys ja kyky joustaa ja vaihtaa tarvittaessa suuntaa edellyttävät yhteisesti jaettua todellisuuskäsitystä, yhteistoimintaa tukevia narratiiveja. Tietointensiivisessä ja luovassa työssä organisaation kyvykkyys on suoraan verrannollinen siihen, miten hyvin yhteisön yhteinen, jaettu todellisuuskäsitys vastaa organisaation faktuaalisesti kohtaamaa todellisuutta.

 

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s