Mistä tiedämme missä olemme nyt?

”It ain’t what you don’t know that gets you into trouble. It’s what you know for sure that just ain’t so.” –Mark Twain

”The map is NOT the territory, but a useful map MOST accurately reflects the territory” –@ThinkingPurpose

Organisaatio voi kehittyä kestävästi vain nykyhetkestä käsin. Asioiden keskipisteestä on kokijana vaikea nähdä tarpeeksi etäältä ja kyetä tulkitsemaan todellisuutta objektiivisesti – mitä organisaatiossa on meneillään juuri nyt? Kehitys tarvitsee tuekseen yhteisesti käsiteltävässä muodossa olevaa tietoa. Mutta millainen tieto palvelee kehitystä ja miten sitä voisi hankkia?

Yleinen ja helppo tapa hankkia tietoa ovat kyselyt. Parhaimmillaan ne saavat vastaajan pysähtymään, jäsentämään asioita ja jakamaan niitä. Kompleksisissa ilmiöissä ainoana tiedonkeruumenetelmänä käytettyihin kyselyihin sisältyy kuitenkin ongelmia, mikä tekee uutta avaavan tiedon löytämisen kaikesta aineistosta hankalaksi. Mielipiteistä voi saada hyödyllistä tietoa, mutta ne ovat subjektiivisia ja vaikeasti yleistettävissä, kuvaavat vallitsevaa todellisuutta rajatusti. Lisäksi kyselyt kertovat menneisyydestä, siitä, mitä on ollut. Organisaatio on kontekstissa elävä prosessi, joka muuttuu ja kehittyy jatkuvasti. Siinä vaiheessa, kun kyselyn tulokset on saatu perattua hyödyntämistä varten, todellisuus on saattanut muuttua merkittävästikin.

Kyselytutkimuksessa vastaajaa pyydetään usein arvioimaan erilaisia asioita. Arviointi, kannan ottaminen, ehdollistaa vastaajan sulkeutuneeseen ja korostetun kriittiseen ja virheitä etsivään mielentilaan, mikä heijastuu helposti vastauksissa. Arviointiin perustuva kysely on monella tapaa altis tietoiselle ja tiedostamattomalle huijaamiselle. Vastausten rehellisyyttä ja oikeellisuutta on mahdotonta todentaa. Vastaaja arvaa helposti ’oikean, halutun vastauksen’, jolloin hänellä on valta toimia haluamallaan tavalla: palkita tutkija oikeilla vastauksilla, hämmentää vastaamalla miten sattuu, vastata välinpitämättömästi…

Kyselyt eivät ymmärrä kontekstia ja tapauskohtaisuutta. Kontekstista riippuen vastaus samaan kysymykseen voi olla täysin eri ja silti yhtä totta. Miten kompleksista ilmiötä käsittelevään kysymykseen voisi vastata rehellisesti – ’keskitien kauttako’? Mikä tällaisten vastausten hyöty on tutkijoiden ja organisaation näkökulmasta?

Koska kyselyt perustuvat johonkin tiettyyn viitekehykseen ja hypoteeseihin, niiden avulla on vaikea löytää uutta ja yllättävää tietoa. Ongelmaa kuvastavat hyvin organisaatiokulttuurikyselyt (esim. Great place to work), jotka pohjimmiltaan perustuvat tiettyyn ajatukseen kulttuurista ja siitä, millaisia ominaisuuksia ideliaalilla kulttuurilla on. Kyselyn ulkopuolelle jäävät (odottamattomat ja kenties kaikista mielenkiintoisimmat) aspektit jäävät tyystin pois tuloksista, ja isossa kuvassa kysely tuottaa juuri niitä tuloksia, joita sen arvellaankin tuottavan.

Kyselyjen rajallisuutta pyritään usein paikkaamaan haastattelujen avulla. Haastattelujen vahvuutena on mahdollisuus tarkentaa kysymyksiä ja kontekstia ja esittää avoimia kysymyksiä – saada pieni vilaus siitä tiedosta, joka muuten jäisi kyselyn ulkopuolelle. Haastattelun avulla voidaan saada rikasta tietoa, mutta menetelmään sisältyy merkittävä heikkous: me itse ihmisinä. Haastattelija pyrkii tiedostamattaan etsimään itselleen tuttuja teemoja ja tietorakenteita, tulkitsee tietoa niiden läpi ja vie keskustelua jo kalutuille poluille. Mikä avuksi?

Ihminen on olento (storytelling man), joka jatkuvasti tulkitsee ja kuvailee kokemuksiaan ja ympäristöään – jäsentää sitä narratiivien kautta. Narratiivit määrittävät meitä yksilöinä ja yhteisöinä, luovat kontekstin, jossa elämme.

Organisaatiot ovat täynnä tietoa ja piilotietoa jaettuina narratiiveina. Näistä muodostuu se kollektiivinen linssi, jonka läpi yhteisö näkee todellisuuden ja jonka valossa kompleksiset ja tulkinnanvaraiset asiat saavat luontaisen selityksensä. Narratiivit ovat keskeinen ja ainutlaatuinen osa organisaatiokulttuuria.

Mutta miten tähän ’kollektiiviseen tietoisuuteen’, jonka pohjalta eksplisiittiset mielipiteet kumpuavat, voisi päästä käsiksi ja saada hyödynnettyä?

Keräämällä narratiiveja eri muodoissa – spontaaneja ja täsmennettyjä, yksilöiltä, ryhmiltä, yhteisöiltä – läpi organisaation. Siinä missä kyselyt pyytävät arvioimaan asioita ja ilmöitä ja samalla rajaavat niitä, narratiiveissa on kyse mahdollisimman avoimesta ilmiön kuvailusta ja jäsentämisestä, esimerkiksi: Mikä tarina olisi tärkeä kuulla juuri nyt? Jos ystäväsi hakisi meille töihin, mitä hänen tulisi tietää organisaatiosta?

Epäsuora metodi – suorien ja arvottavien kysymysten välttäminen – vie mielenkiintoisten asioiden äärelle, koska vastaajan ei tarvitse miettiä itseään tai asemaansa ja sitä, miten hänen vastauksensa ehkä saatetaan tulkita. Narratiivit mahdollistavat suuremman avoimuuden ja rehellisemmät mielipiteet ja edelleen laajemman potentiaalin uusille oivalluksille. Niiden avulla ihmiset uskaltautuvat kertomaan asioita, joista eivät kykenisi puhumaan suoraan kysyttäessä. Lisäksi narratiivit selkeyttävät ihmisen omaa ajattelua yhteiseksi hyväksi: ne auttavat lähestymään katveessa olevia ajatuksia ja tunteita, tekevät yhteisön piilotietoa näkyväksi.

Narratiivien avulla on mahdollista päästä organisaation pulssille – mitä on meneillään juuri nyt? Rikas, kuvaileva tieto auttaa paitsi yhdessä ymmärtämään todellisuutta myös realistisesti näkemään, minne voidaan nykyhetkestä kehittyä, mitä uutta voisi olla? Mitä meidän pitäisi tehdä, että kuulisimme enemmän halutunlaisia narratiiveja ja vähemmän ei-toivottuja? Narratiiveilla ei voi pelata, koska ei ole olemassa oikeaa vastausta – jos narratiivit muuttuvat toivottuun suuntaan, myös kehitystä täytyy olla tapahtunut.

Narratiivien ohella toinen hedelmällinen tapa kerätä tietoa on tarkkailla reaaliajassa, mitä jossain prosessissa todella tapahtuu (sen sijaan, että luotetaan siihen, mitä oletetaan tapahtuvan). Nähdä itse omin silmin, onko nykytodellisuuden ja halutunlaisen todellisuuden välillä ristiriitaa. Esimerkiksi palveluorganisaatiossa hyvä paikka kerätä autenttista ensikäden tietoa on piste, jossa työ tulee asiakkaalta organisaatioon – ja edelleen seurata, miten sujuvasti prosessi etenee, työ virtaa organisaation läpi takaisin asiakkaalle.

Keskeistä on, että työntekijät itse yhdessä johdon kanssa tutkivat työtä ja keräävät siitä autenttista tietoa oppiakseen lisää, odottamatta etukäteen tietävänsä, mitä tapahtuu. Vuorovaikutus todellisuuden kanssa paljastaa asioita ja kertoo paljon enemmän ja monipuolisemmin kuin tietokannoista saatu valmis ’tieto’.

Kehitys tarvitsee tuekseen tietoa siitä, missä ollaan nyt. Pelkät kyselyt ovat heikko väline tiedon keräämiseen kompleksisesta ilmiöstä, koska ne ovat alttiita monenlaiselle huijaamiselle ja rajaavat ilmiötä liikaa. Tieto ja ymmärrys siitä, mitä reaaliajassa todella tapahtuu (objektiivisuus) ja todellisuutta kuvaavat narratiivit (merkityksellisyys) kertovat yhdessä tässä ja nyt -todellisuudesta monipuolisesti ja toimivat hedelmällisenä ja realistisena tietopohjana kehitysponnistuksille.

Lue myös:
Itseohjautuvuus muutosvoimana
Muutosmietteitä
Viestinnästä tiedon virtaukseen

Muutosmietteitä

“A mind is like a parachute. It doesn’t work if it is not open.” –Frank Zappa

“You can’t connect dots forwards, you can’t know;  you have to find out” –Anonymous

On terapeuttista lukea kirjaa tai kuunnella puheenvuoroa, joka saa ajattelemaan: Juuri tätä mieltähän minäkin olen. Jos vain olisin kyennyt, olisin sanonut täsmälleen noin. Kerrassaan hienoja, inspiroivia ajatuksia!

Mutta entä, jos sisältö on ristiriidassa omien käsitysten kanssa? Millaisen mahdollisuuden se saa ja mitä tunteita se herättää? On liiankin helppoa suhtautua uteliaasti ja tiedonhaluisesti siihen, mikä jo ennestään tuntuu omalta.

Meidän tulkintamme asioista ovat värittyneitä, arvo- ja tunnelatautuneita. Otamme automaattisesti ja jatkuvasti kantaa siihen, miten asiat ovat ja miten niiden kuuluisi meidän mielestämme olla. Jos käsityksemme ovat väkevässä ristiriidassa toisen käsitysten kanssa, yleinen reaktio on kieltäminen ja ärtymys. On vaikea olla avoin uudelle tiedolle, jos suuri osa energiasta kuluu itsensä puolustamiseen uuden kohtaamisen sijaan.

Mitä tärkeämpi jokin asia on ihmiselle itselle ja mitä tunteikkaammin hän siihen suhtautuu, sitä vaikeampaa hänen mielipiteeseensä on vaikuttaa ja asiasta keskustella avoimesti, ajatellaan. Vai onko sittenkin niin, että vaikuttamisen ja ymmärryksen tie kulkee muuta kautta, että hyväntahtoinen ’keskustelu’, argumentointi, usein vain sulkee ovia?

On inhimillistä ajatella, että kyse on siitä, ettei toinen tiedä. Että ongelmana on tiedon puute, mikä ratkaistaan välittämällä tietoa sille, jonka pitäisi tietää paremmin. Varsinkin, jos on itse innostunut jostain, on helppo sortua tyrkyttämiseen ja tuputtamiseen, mikä työntää toista vain kauemmas. Mikäli aiheena on ihmiselle tärkeä ja henkilökohtainen asia, sitä vastaan argumentointi ja epäilyjen nostattaminen todennäköisesti vain vahvistaa entisiä uskomuksia. Vakuuttelu ei kutsu tutkimaan asioita avoimesti.

Suuri osa uudesta informaatiosta menee vastaanottajalta suoraan ohi – ja se pieni osa, jonka hän vielä muistaa jälkeenpäin, on vahvasti värittynyttä tulkintaa hänen senhetkisen viitekehyksensä läpi. Ihminen valikoi tietoa ja suhteuttaa uuden aineksen olemassa olevaan tietorakenteeseensa. Hänen kokemuksensa ja arvostuksensa suuntaavat tulkintaa, mikä altistaa väärinymmärryksille.

Mitä monimutkaisempi asiakokonaisuus, sitä vaikeampi sitä on välittää ymmärrettävästi. Ydintä on vaikea nähdä ja näyttää, tärkeät pienet nyanssit menevät helposti ohi. Ymmärrystä ei voi koskaan välittää, sen eteen täytyy ponnistella itse.

Pelkät sanat puhuttelevat sisimpäämme huonosti. Tarvitaan tunnetta ja sisältöä tarinoiden muodossa. Tarinat saattavat jättää tunnejäljen, joka jää uteliaana kytemään ja voi muistua mieleen vielä pitkänkin ajan kuluttua: inspiroida, kutsua tutkimaan lisää… ehkä toimia jopa ponnahduslautana muutokselle. Pelkkä yhdistelmä loogista argumentointia ja tunnetta voi lisätä tietoisuutta ja muutosvalmiutta, mutta harvoin sinänsä saa pysyvää muutosta aikaan.

Muutosmahdollisuuksia rajoittavat ajatusmallimme, jotka asettavat ajattelullemme ja toiminnallemme raamit. Ne kietoutuvat toimintaamme niin vahvasti, että on helppo sekoittaa luulo, oletus, tieto ja ymmärrys. Havaitsemme sen, mitä kykenemme ymmärtämään ja mistä kykenemme puhumaan. Uudet hyvät oivallukset eivät päädy käytäntöön tai jäävät kokonaan toteutumatta, jos ne ovat ristiriidassa omien käsitystemme kanssa. Jos emme ole tietoisia omasta tavastamme ajatella, rajoitamme merkittävästi mahdollisuuksiamme oppia. Asiat, joita emme ymmärrä, tulevat automaattisesti hylätyiksi riippumatta niiden arvosta. Organisaatioissa ongelma korostuu entisestään, sillä organisaatiot ovat ympäristöjä, joissa tietynlaiset ajatukset ovat suotavampia kuin toiset. Ristiriitaiset agendat ja sosiaalinen paine typistävät ajattelua ja toimintamahdollisuuksia.

Pidämme tiukasti kiinni ajattelumalleistamme ja uskomuksistamme, usein osin tahtomattamme. Yhtäältä voimme muuttaa tapaamme ajatella, mutta toisaalta kykenemme itse vaikuttamaan omaan ajatteluumme paljon vähemmän kuin yleensä luullaan. Onko mitään vaikeampaa kuin asettaa kaikki ennakkoluulonsa, uskomuksensa ja oletuksensa, muutosvastarintansa sivuun, ja tarkastella jotain objektiivisesti, avoimena uusille avauksille, edes hetkellisesti? Koska jäsennämme maailmaa ja tulkitsemme tietoa itsestämme käsin, meidän on hyvin vaikea nähdä, mitkä uskomukset estävät meitä muuttamasta ajatteluamme. Linssi, jonka läpi tarkastelemme maailmaa, rajoittaa usein mahdollisuuksiamme muuttua ja kehittyä.

Todellinen muutos ei tapahdu vaiheittain löytämällä ensin oikea ratkaisu ja toimimalla sen mukaisesti. Todellinen muutos ei voi perustua pelkästään ideaaliin tulevaisuuden kuvaan, jota kohti suunnitelmallisesti ponnistellaan; se lähtee nykyhetkestä ja perustuu tietoon siitä, mitä tapahtuu tässä ja nyt. Muutos itse on prosessi, jossa ratkaisu löydetään, usein yhdessä toisten kanssa. Prosessi, jossa myös oma tausta-ajattelu muuttuu. Muutos ei ole uuden todistusaineiston löytämistä siihen, joka jo on olemassa, vaan täysin jonkin uuden asian olemassaolon tai näkökulman löytämistä ja paljastamista. Se on aktiivista toimintaa, jossa uusi aines muokkaa ratkaisevasti aiempaa tietorakennetta ja mahdollistaa muutoksen. Sitä ei voi täsmällisesti ohjata, vaan se tapahtuu. Muutosta ei voi tehdä meille, emme voi tulla muutetuiksi. Meidän täytyy itse tehdä työtä muutoksen eteen, kasvaa.

Kaikki luodaan kahdesti: ensin mielessä ja sen jälkeen käytännössä. Vaikuttava muutos tähtää ihmisen ajattelun ja olettamusten avaamiseen ja kehittämiseen. Tämä kehityskulku voi tapahtua vain konkretian kautta ja kohtaamalla todellisuus itse: näkemällä ja kokemalla, mitä tapahtuu, tekemällä itse sen sijaan, että tyydyttäisiin pelkkiin oletuksiin.

Assertiivinen vuorovaikutus tukee muutosta, on monesti jopa välttämätöntä muutoksen kannalta. Ihminen tarvitsee toisten tukea uutta avaavan löytämisessä. Se tarkoittaa auttavaa ja kysyvää lähestymistapaa; ei ohjeistavaa päälle päsmäröintiä, jossa jaellaan ratkaisuja ja valmiita vastauksia.

Assertiivinen muutoksen tukeminen vaatii suurta kärsivällisyyttä. Sen tiedostamista, ettei eri tavoin ajatteleva ja kokeva ihminen voi ymmärtää toista intuitiivisesti, vaan yhteisen ymmärryksen eteen pitää tehdä töitä. Kuunnella ensin ymmärtääkseen – ei vastatakseen tai kumotakseen toisen argumentteja – vaan varmistaakseen, että on ymmärtänyt toista oikein. Ymmärrys- ja taitotasolla vuorovaikutuksessa mennään heikomman ehdoilla; kokeneemmalla ja taitavammalla on suurempi vastuu prosessista. Assertiivinen vuorovaikutus on syvää ihmisen – hänen autonomiansa, tunteidensa ja mielipiteidensä – kunnioittamista. Toista ei voi muuttaa, mutta omalla suhtautumisella voi herättää luottamusta ja luoda uusia mahdollisuuksia molemminpuoliselle ymmärtämiselle ja kehittymiselle.

Lue myös:
Itseohjautuvuus muutosvoimana
Mistä tiedämme missä olemme nyt?

Työttömyyden kallis ansa

Työtön työnhakija ansaitsee 32,80 e / arkipäivä siitä hyvästä, että kuuluu työttömyyskortistoon, ansiosidonnaisella työttömyyspäivärahalla oleva merkittävästi enemmän. Yksinkertainen johtopäätös tästä on, että työttömän työnhakijan lokeroon kuuluva maksaa yhteiskunnalle sievoisen summan vuodessa.

Todellinen kustannussyöppö ja musta aukko on kuitenkin luomamme systeemi, joka syrjäyttää ihmisiä ja joka maksaa meille yhteiskuntana ja yhteisönä nimellis- ja välilliskustannuksiaan äärettömän paljon kovemman hinnan.

On käsittämätöntä, kuinka paljon resursseja yhteiskuntamme haaskaa siihen, että palkkatyötä vailla olevan tilapäistienestit pyritään pitämään kurissa, että työtöntä ei vain mitenkään kannustettaisi parantamaan asemaansa omaehtoisella työllä, koska se ei sovi nykyjärjestelmän joustamattomiin byrokraattisiin raameihin. Yhteiskunnan tukea nauttiva ei saa ansaita liikaa! Siitäkään huolimatta, että erittäin pienituloisen kaikki lisäansiot päätyisivät joka tapauksessa kiertoon ja kasvattaisivat verotuloja.

Laskettavissa ja arvioitavissa olevat kustannukset edustavat kuitenkin vain murto-osaa työttömyyden yhteiskuntaamme rappioittavista kokonaiskustannuksista – kaikesta inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan.

Ongelmien alkujuuri on palkkatyökeskeinen yhteiskunta, joka pakkolokeroi ihmiset palkansaajiin, työttömiin, työntekijöihin, yrittäjiin, opiskelijoihin… Järjestelmä ei tunnista, että yhä harvempi meistä sujahtaa mutkattomasti mihinkään lokeroon, eikä kykene joustamaan.

Lokerointi sopii edelleen niille, joita nykyinen systeemi palvelee. Jos työttömyyden tuska ja epäoikeudenmukaisuus ja niistä johtuva henkisesti lamaannuttava ilmapiiri ei osu itseä tarpeeksi lähelle, asiaa on vaikea tajuta ja perusteellisen muutoksen akuuttia välttämättömyyttä ymmärtää.

Ihminen on sosiaalinen eläin, joka hakee paikkaansa laumassa ja jolle ympäristö toimii välttämättömänä peilinä. Aivotutkija David Rockin SCARF-malli kuvastaa toimintaamme ohjaavia sosiaalisia ulottuvuuksia. Niitä ovat asema, ennustettavuus, vapaus, yhteenkuuluvuus ja oikeudenmukaisuus. Tulkitsemme ympäröivää todellisuutta ja omaa paikkaamme siinä näiden ulottuvuuksien kautta.

Pakkolokeroiva, palkkatyön eetokseen perustuva systeemi aiheuttaa palkkatyötä vailla olevalle jatkuvia uhkakokemuksia kaikilla SCARF-mallin ulottuvuuksilla. Uhan kokeminen on ihmiselle rankkaa ja henkisesti uuvuttavaa. Epäonnistumisen ja häpeän tunne, jatkuva torjutuksi tuleminen ja syrjintä vaatii veronsa. Yhteiskuntamme on jo aktiivisesti syrjäyttänyt tuhansia ja tuhansia ihmisiä siten, että suuri osa pitkään ilman työtä olleista on niin sairaita, etteivät he enää kykene töihin.

Nykyisten työmarkkinoiden keskeinen kipupiste on joka puolella vastaan tuleva korkea kynnys, joka työttömän olisi kyettävä ylittämään päästäkseen palkkatyöntekijöiden joukkoon. Oma aktiivisuus ja yksin yrittäminen eivät tähän useinkaan riitä.

Työtä vailla oleva tarvitsee ennen kaikkea niitä paljon puhuttuja ihmissuhteita ja verkostoja työllistyäkseen, mutta mitä tekee systeemimme? Pyrkii jäykkyydellään ja pakkolokeroinnillaan lähinnä estämään luontaisen verkostoitumisen syntymistä. TE-toimistot joutuvat nykyisellään näkemään paljon vaivaa suunnitellakseen ”asiakkaat” ulos palveluidensa piiristä, koska ne eivät pysty tarjoamaan yksilöllistä ja asiantuntevaa palvelua. Voisiko tässä kohtaa toimia jotenkin toisin? Alkaa mahdollistaa vuorovaikutusta ja verkostoitumista vaalivaa toimintaa ja hyödyntää ihmisten kykyä ja halua organisoitua itse? Keskittyä aktiivisesti ja määrätietoisesti työmarkkinoille vievien kynnysten madaltamiseen, yksilöllisten polkujen etsimiseen ja omaehtoisten ponnistelujen tukemiseen?

Polarisoituneet työmarkkinat, joilla on yhtäältä parhaista erityisosaajista huutava pula ja toisaalta osa työikäisestä väestöstä ei tunnu oikein kelpaavan mihinkään, saattavat valtaapitävistä tuntua kohtalaisen toimivilta, koska työvoimassa on vielä, mistä valita.

Jäykkä systeemi kuitenkin syrjäyttää jatkuvasti lisää ihmisiä, jotka eivät nykyisellään mahdu sen tiukkoihin raameihin. Moninaisuus kuristuu, mikä johtaa väistämättä systeemin rappioon pidemmällä aikajänteellä. Päättäjiemme ajatusmallit ja niiden pohjalta syntyneet menneisyyteen kuuluvat pakkolokeroivat rakenteet näivettävät yhteiskuntaamme, eikä loppua tunnu näkyvän.

Puhutaan varovasti perustulokokeilusta ja keskustelun tärkeydestä uusien vaihtoehtojen etsimiseksi. Ajatus on kaunis, mutta nykyisellään toimenpiteet täysin riittämättömät. Jatkuviin palkkatyösuhteisiin perustuva työllisyyden utopia on lopullisesti mennyttä – tarvitaan uusia kokeiluja ja perustavanlaatuista ajattelu- ja toimintatapojen muutosta.

”Työelämässä” on enää hyvin vähän samaa kuin valtaapitävien nuoruudessa. Tätä heidän tuntuu norsunluutorneistaan ja exceleistään käsin olevan vaikea tajuta. Vaikka työnteon mallit ovat lopullisesti muuttuneet, ja tulevaisuus on jo täällä, surullisella tavalla pyritään härkäpäisesti pitämään kiinni omista saavutetuista etuoikeuksista. Eikö olisi korkea aika katsoa kokonaisuutta kauempaa ja oman eturyhmän intressien sijaan pyrkiä edistämään yhteistä hyvää?

Ei ole olemassa erillistä ”työelämää”, vaan parhaimmillaan työ on moninaisissa muodoissaan merkittävä osa mielekästä ihmiselämää. Ihminen haluaa luontaisesti toteuttaa itseään ja tehdä työtä, antaa oman panoksensa. Yhteiskunnan tehtävä on tukea tätä, mikä ikinä työnteon muoto onkaan. Lopetetaan ihmisten syrjäyttäminen ja pakkolokerointi ja keskitytään sen sijaan tekemään yhdessä yhteiskunnastamme mukaansa ottava, moninaisuutta arvostava ja hyödyntävä paikka elää ja saada tehdä työtä!

Kielestä ja dialogista

”You cannot lose if you do not play.” –Marla Daniels

Jäsennämme maailmaa kielen kautta. Kieli on paitsi ajatusten välittämisen, itseilmaisun ja tunteiden osoittamisen väline, myös keino luokitella, sivuuttaa ja painottaa kokemuksia.

Koska kieli on arkisen kanssakäymisen perusta, sen merkitystä pohditaan ja sitä tarkastellaan harvoin. Kieli kuitenkin vaikuttaa organisaatioissa kaikkialla: puheissa, dokumenteissa, mediassa, virallisessa ja epävirallisessa viestinnässä…

Kieli heijastaa ja ylläpitää organisaation toimintatapoja. Kieli kuvastaa organisaation yhteisöllistä laatua. Organisaation kulttuuri, vallalla olevat tavat ja käytännöt paljastuvat kielestä.

Mistä ei puhuta? Mille asioille käytetään kiertoilmaisuja? Mikä on ihmisten suhde asioihin, nähdäänkö vaikeudet ensisijaisesti mahdollisuuksina vai uhkina? Onko rohkeutta ajatella ääneen?

Kieli kertoo paljon esimerkiksi siitä, millaiset ovat ihmisten väliset suhteet ja miten organisaatiossa käytetään valtaa. Voiko vallasta ylipäätään puhua?

Voidaan ajatella, että ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa kieli koostuu kolmesta ’alakielestä’: tunteiden, vallan ja merkitysten kielestä. Erilaisissa yhteisöissä painottuvat eri alakielet. Esimerkiksi hierarkkisissa organisaatioissa hallitsee vallan kieli.

Ongelmia seuraa, kun ’ihmiset puhuvat eri kieltä’ tai kun käytössä oleva kieli rajoittaa merkittävästi vuorovaikutusta. Pelkkä rationaalisuus ei voi kannatella yhteisiä merkityssisältöjä. Ihmiset ovat pohjimmiltaan yhtä, mutta eroavuudet käytetyssä kielessä ja tulkinnassa tulevat helposti yhteisymmärryksen tielle. Kun toinen puhuu vallan kieltä ja toinen yrittää ymmärtää sitä merkitysten kielestä käsin, vuorovaikutusta rikkova ristiriita on väistämätön. Kun toinen puhuu tunteella, jota toinen ei ymmärrä, yhteyttä ei voi syntyä tai se katoaa.

Parhaassa tapauksessa organisaatiossa käytetty kieli joustaa kontekstin mukaan ja pystyy kattamaan valtaosan merkityksistä. Laajalla skaalalla toimiva kieli inhimillistää ja personoi organisaation ja luo edellytykset yhteisymmärrykselle ja avoimuudelle.

Kieli ja ajattelu kietoutuvat tiiviisti toisiinsa ja edelleen muovaavat tulkintaamme todellisuudesta ja luovat pohjan yhteisten kokemusten jakamiselle. Kieli on dialogin väline.

Emme voi ymmärtää toista ihmistä kunnolla omista lähtökohdistamme käsin. Täytyy antaa toisen kertoa ja yrittää itse kuulla ja ymmärtää, mitä hän pohjimmiltaan pyrkii sanomaan. Jos toinen on asioista eri mieltä, hänellä on siihen todennäköisesti hyvä syy. Sen sijaan, että pyrkisimme puolustamaan omaa kantaamme, saattaisi olla erittäin hyödyllistä yrittää ymmärtää, mihin toisen näkökulma perustuu – ja mahdollisesti kyetä laajentamaan omaa ajattelua esittämällä tarkentavia kysymyksiä.

Toisen näkökulmaan asettuminen on vaikeata. Omissa olettamuksissa pysyminen on paljon helpompaa ja turvallisempaa. Erityisen ongelmallisen olettamuksista tekee se, että päämme sisällä ne näyttäytyvät faktoina, vaikka ovatkin usein kaukana todellisuudesta. Sepitämme jatkuvasti itsellemme tarinoita, jotka muovaavat todellisuuttamme ja joiden avulla luovimme maailmassa.

Itsestäänselvyytenä otetut olettamukset ja ajatusmallit ovat merkittävä toimintaamme ohjaava voima. Jos haluamme luoda yhdessä jotakin aidosti uutta, meidän on kyettävä päästämään irti yhteistä toimintaamme rajoittavista ajatusmalleista. Ensiksi niiden olemassa olo ja merkitys täytyy tiedostaa, minkä jälkeen täytyy olla rohkeutta ruotia niitä ääneen yhdessä. Toimintaa rajoittavista ajatusmalleista irti päästäminen on dialogin syntymisen edellytys.

Omien olettamusten ja ajattelun tekeminen avoimeksi saattaa tuntua pelottavan radikaalilta. Monesti esimerkiksi tietämättömyyden piilottelu on normi ja tietämättömyyden myöntäminen todellinen tabu. Keskustelujen keskiössä eivät ole niinkään etsiminen, uutta avaavat näkemykset, vaan vimmainen vastausten ja syiden, jopa syntipukkien, hakeminen. Vastakkain eivät tällöin ole argumentit, vaan egot. Jonkun täytyy voittaa ja jonkun hävitä. Jos ei pelaa, ei voi hävitä, on myös pätevä selviytymisstrategia.

Niin kauan kuin ajattelumme ei ole läpinäkyvää, epäilemme implisiittisesti osin toistemme motiiveja emmekä voi päästä avoimeen dialogiin.

Dialogissa ei ole kyse argumentoinnista, vaan yhdessä uuden löytämisestä. Tuon keskusteluun mukaan jotain arvokasta, saan mukaani jotain uutta arvokasta ja poistumme yhdessä paikalta vähän viisaampina. Dialogin edellytys ja voima piilee siinä, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita näkemyksineen. Omasta asemasta kiinni pitäminen estää yhdessä uuden löytämistä.

Pyyteetön, alati muuttuva ja rakentuva ymmärrys elää dialogissa, yhteisen ymmärryksen etsimisessä. Dialogi on hetkessä elämistä syvimmillään. Vain kun ihminen on kokonaan keskustelussa läsnä, syntyy energian edestakainen virtaus hänessä itsessään ja hänen ja toisten välillä. Uudet avaukset mahdollistuvat.

 

Isaacs, William (1999). Dialogue: The Art Of Thinking Together.

 

Ihmislähtöinen HR

“If you don’t understand people, you don’t understand business” –Simon Sinek

”When we view Humans as a Resource we become blind to the source that makes organizations great, Humans.” –David Marquet

HR tuntuu kipuilevan. Alalla peräänkuulutetaan ’strategisen partnerin’ roolia organisaatiossa. Monet modernit, itseohjautuvuuteen perustuvat organisaatiot ovat jo luopuneet perinteisestä HR-toiminnosta.

Millainen voisi olla HR:n tulevaisuus ja rooli elinvoimaisissa organisaatioissa?

Pohdiskelen asiaa hallintolähtöisen HR:n sijaan ihmisen syvälliseen ymmärtämiseen ja toimintapotentiaalin maksimointiin perustuvan ihmislähtöisen HR:n näkökulmasta. Ylipäänsä näen HR:n roolin lähitulevaisuudessa enemmänkin ydintyötä tukevana, työntekijöistä henkilökohtaisesti välittävänä verkostona kuin kiinteänä toimintona organisaation hallinnossa.

Ihmislähtöisellä HR:llä voisi olla organisaatiolle paljon uutta annettavaa. Uudenlainen lähestymis- ja toimintatapa edellyttää kuitenkin organisaatiolta kypsyyttä. HR ei enää toimi johdon käsikassarana. Työnantajaa ja työntekijöitä ei nähdä omina intressiryhminään, vaan kollektiivina toteuttamassa yhdessä organisaation tarkoitusta, asiakkaiden tarpeisiin vastaamista.

Koska moderni HR palvelee viime kädessä asiakasarvon luomista, se on vastuussa hyödyllisyydestään asiakasrajapinnassa ydintyötä tekeville. Keskeisin tehtävä on auttaa heitä hoitamaan työnsä mahdollisimman hyvin luomalla työlle otolliset puitteet ja tarjoamalla tarvittavaa tukea.

Tukitoimintana HR ei voi ohjata toimintaa tai tehdä sitä koskevia päätöksiä, koska sillä ei ole tarvittavaa ymmärrystä eikä asiantuntemusta työstä.

Ihmislähtöinen HR pyrkii työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksien maksimointiin ymmärtämällä ja hyödyntämällä sitä, miten ihminen toimii. Organisaation johtaminen tarvitsee paitsi liiketoimintaosaamista myös syvällistä ymmärrystä siitä, miten sosiaaliset systeemit toimivat, miten ihmiset toimivat ja miksi. Organisaatioissa on kiinni valtavasti vapautumatonta potentiaalia, johon työn onnistuneella suunnittelulla ja johtamisella on mahdollista päästä käsiksi.

Organisaation suunnittelu niin, että se hyödyntää ihmisten sisäsyntyistä energiaa eikä loukkaa inhimillisiä tarpeita, vaatii teoreettista tietopohjaa. Pragmaattisuutta ja tehokkuutta painottavat organisaatiot kuitenkin näkevät teorian usein käytännön vastakohtana, tai vähintään jonakin sellaisena, jolla ei paljon arjessa ole käyttöä.

Miten syvällistä ja laajaa ihmisen ymmärtämistä nykyisistä HR-toiminnoista löytyy? Väitän, että se, ettei HR ymmärrä työtä eikä työntekijöitä tarpeeksi hyvin – tai sillä ei ainakaan ole joko kyvykkyyttä tai rohkeutta soveltaa ymmärrystään – on organisaatioidemme suurimpia tabuja. Vai miten selitämme sen, että organisaatiomme ovat edelleen täynnä rakenteita ja prosesseja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua? Rakenteita ja prosesseja, jotka eivät vain hankaloita, vaan lamauttavat organisaatioiden toimintaa… emmekö todella pysty parempaan?

HR tarvitsee kykyä tulkita syvyyttä, havaita, mitä ja miksi organisaatiossa tapahtuu toiminnan taustalla. Elinvoimaisen organisaation HR toimii ikään kuin inhimillisinä tuntosarvina, jotka aistivat ja ymmärtävät myös näkymättömiä, sekä eteenpäin vieviä että vastustavia voimia, jotka osaltaan ohjaavat sitä, millainen toiminta on ylipäätään mahdollista. Tämä edellyttää syvää kiinnostusta asiaan ja monialaista perustietämystä (ks. esim. Daniel Pinkin autonomy, mastery, purpose & David Rockin SCARF-malli).

Ihminen on yhteisöllinen eläin, ja kaikki sosiaaliseen aspektiin liittyvät uhkatilat ja pelot heikentävät organisaation kyvykkyyttä merkittävästi. Kun ymmärrämme, miten ihminen käyttäytyy sosiaalisissa systeemeissä, voimme pyrkiä maksimoimaan olosuhteet sisäisen motivaation syntymiselle ja minimoimaan ihmistä lamauttavia seikkoja.

Pelko lamauttaa, ja sosiaaliset uhkat imevät huomiotamme – uhkien havaitseminen on meihin sisään rakentunut ominaisuus. Pelko on katastrofaalista tuottavuudelle, erityisesti luovassa ja tietointensiivisessä työssä. Se kirjaimellisesti estää meitä näkemästä mahdollisuuksia; analyyttisesta ajattelusta ja luovasta neuvokkuudesta tulee mahdotonta. Menemme väistämättä putkikatseiseen selviytymismoodiin. Ihmisen kokemat sosiaaliset uhkatilat vastaavat ’antivisiota’: siinä missä energisoiva visio luo positiivisen jännitteen kautta energiaa toimintaan, ihmiseen kohdistuva sosiaalinen uhka vastaa vaikuttavuudeltaan negatiivista päämäärien asettamista, joka nielee paljon energiaa.

Jos organisaatiossa arvostetaan rahaa ja valtaa (usein implisiittisesti organisaatiorakenteiden tukemana) enemmän kuin ihmisten tasavertaisuutta, se lamaannuttaa, vaikuttaa negatiivisesti valtaosaan ihmisistä: kaikkiin niihin, joiden raha ja valta kalpenee organisaatiohierarkian huipulla oleviin verrattuna.

Ihmistä ymmärtävä ja arvostava organisaatio ei rakennu pumpulista. Päinvastoin: se luo mahdollisuudet ja kannustaa ihmisiä kasvamaan entistä vahvemmiksi. Elinvoimainen organisaatio pyrkii luomaan ihmistä arvostavan, turvallisen ympäristön organisaation sisälle, jotta organisaatio pystyy vastaamaan ulkopuolelta tuleviin paineisiin ja työskentelemään päämääriensä eteen.

Elinvoimainen organisaatio ei jätä huomioimatta vaikeita asioita eikä sisäisiä uhkia, mutta itse toiminnan fokus on aina positiivisessa toiminnassa, organisaation tarkoituksessa ja päämäärissä. Keskittyminen epäkohtiin nakertaa moraalia ja suuntaa huomion väärään paikkaan.

Valtaosassa organisaatioita käydään edelleen vuosittaisia kehityskeskusteluja, koska niin kuuluu tehdä. Keskusteluissa arvioidaan työntekijöiden suoriutumista asetettuihin tavoitteisiin nähden.

Edellä esitetyn pohjalta on ymmärrettävää, että kehityskeskustelut perinteiseen tapaan toteutettuina aiheuttavat stressiä ja pelkoreaktioita, koska koemme saavamme osaksemme arvostelua asemamme yläpuolelta. Kun joku asettuu yläpuolellemme, meistä tulee defensiivisiä ja siirrymme selviytymismoodiin. Voisi hyvällä syyllä kysyä, ketä kehityskeskustelut nykymuodossaan palvelevat.

Usein työntekijöiden suoriutumisen arviointiin sisältyy myös ihmisten vertailua ja laittamista paremmuusjärjestykseen. Monet organisaatiot asettavat työntekijöitään kilpailemaan toisiaan vastaan siinä uskossa, että se saa heidät työskentelemään entistä kovemmin. Tämä saattaa pitää paikkansa, mutta sisäinen kilpailu ei taatusti saa ihmisiä työskentelemään paremmin, ja se tuhoaa takuuvarmasti kollektiivin yhteishengen. Kaikki käytännöt, jotka perustuvat ihmisten arvosteluun ja vertailuun, syövät organisaation toimintapotentiaalia.

Mitä jos HR tukisikin työtä monesti kiusallisten päälle liimattujen prosessien sijaan tarjoamalla työntekijöille henkilökohtaista, ihmistuntemukseen perustuvaa tukea – valmennusta, mentorointia, yhteisöllisyyttä, täsmäkoulutuksia…? Mitäpä jos organisaatio välittäisi työntekijöistään ja osoittaisi aitoa kiinnostusta heidän urakehitystään kohtaan? Työstä voisi tulla entistä suurempi osa ihmistä itseään, ei vain pelkkä työpaikka. Mikä potentiaali luoda edellytykset organisaatioon sitoutumiselle, kasvulle ja kehitykselle!

Se, miten hyvin organisaatio pystyy hyödyntämään työntekijöihin sitoutuneita voimavaroja, riippuu paljolti sen toimintaa ohjaavista rakenteista, erityisesti johtamissysteemistä ja sitä kautta muotoutuvasta työympäristöstä.

Rakenteet perustuvat usein kovin epämääräiseen oletukseen tai tietoon siitä, miten ihminen toimii ja edelleen, millaiset rakenteet toimivat parhaiten. Ihmislähtöinen HR auttaa asiantuntemuksellaan rakentamaan ihmistä arvostavaa ja inhimillistä voimaa hyödyntävää johtamissysteemiä. Työnsä kautta HR:llä on näkemys siitä, millaiset rakenteet ja työympäristön organisaatio tarvitsee päämääriensä saavuttamisen tueksi. Systeemin kehittäminen on HR:n keskeinen tehtävä.

Ihmislähtöinen HR esimerkiksi ymmärtää, että vallalla oleva käytäntö asettaa työntekijöille tavoitteita ja lukita toimintatavat ei käytännössä toimi. Organisaatiohierarkiasta sanellut tavoitteet ovat monella tapaa haitallisia: ne luovat turhautumista, nakertavat oma-aloitteisuutta, estävät innovaatioita ja kehittymistä.

Hallintolähtöinen HR luo usein prosesseja, jotka eivät tue ydintyötä ja ovat omiaan lisäämään turhaa organisaation sisäistä monimutkaisuutta. Ihmislähtöinen HR ei tähän sorru: se ymmärtää, että rakenteiden ainoa tehtävä on auttaa ihmisiä yhdessä toteuttamaan organisaation tarkoitusta. Rakenteilla ja prosesseilla ei ole itseisarvoa; monimutkaisuus löytyy itse työstä, ei rakenteista!

***

HR:n keskeinen tehtävä on edesauttaa ja ohjata sellaisen työympäristön luomista, johon ihminen voi kiinnittyä ja antaa parhaansa. HR pyrkii osaltaan varmistamaan, että työ sujuu ja ihmiset saavat tarvitsemaansa tukea. Rakentamalla ihmistä arvostavaa ja ymmärtävää systeemiä HR maksimoi työntekijöiden toimintapotentiaalin.

HR on keskeinen kulttuurinvartija, jolla on kyky tulkita myös syvyyttä – mitä organisaatiossa tapahtuu pinnan alla, ovatko työn olosuhteet kokonaisvaltaisesti kunnossa.

Kun työ on organisoitu ja johdettu ihmistä arvostaen ja työntekijät saavat mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä tekemällä sekä itselleen että organisaatiolleen merkityksellistä työtä, työntekijät säteilevät positiivista energiaa ja haluavat sitoutua organisaatioon ja yhteisiin päämääriin.

Ihmistä ei voi motivoida eikä sitouttaa

”With every pair of hands you get a brain but whether the brain is engaged depends on how work is designed.” –The Vanguard Method

”You get the behaviour to design for or fail to design for.” –Stephen Parry

Motivointiin sisältyy ajatus, että ihmiset tarvitsevat ulkoista motivaatiota, keppiä ja porkkanaa, saavuttaakseen tuloksia. Motivointi kannustimilla, esimerkiksi palkankorotuksella tai ylennyksellä antaa energiaa, mutta vain hetkellisesti.

Porkkanat ehdollistavat ja kannustavat toimimaan tehokkaasti, mutta eivät inspiroi, luo energiaa kestävästi. Porkkanat manipuloivat ihmistä ja nokeavat sisäisen motivaation liekkiä viemällä huomion pois itse tekemisestä kannustimiin.

Sisäisen motivaation liekki syttyy ja palaa ihmisissä luontaisesti oikeissa olosuhteissa; tekemisestä tulee itseisarvo. Sisäinen motivaatio perustuu ihmisen kokemaan arvoperustaan ja tuo tekemiseen mukaan käsien lisäksi aivot ja sydämen, osaamisen, jota ei voi ostaa, vaan jolle pitää luoda mahdollisuus kukoistaa.

Jotta organisaatio voi toimia tehokkaasti, sitä täytyy ymmärtää ja johtaa systeeminä. Organisaation täytyy olla yhtä; organisaation ja yhteisen tarkoituksen täytyy tulla aina ensin, kollektiivin täytyy olla enemmän kuin yksilöt.

Ulkoinen motivaatio nakertaa yhteistyötä, koska se keskittyy tulosten saavuttamiseen yksilöiden manipuloinnin kautta, ei kollektiiviseen prosessiin.

Ihmistä ei voi kestävästi motivoida. Mutta voimme pyrkiä määrätietoisesti luomaan ympäristön, joka perustuu sisäiseen motivaatioon. Siihen, että ihmisellä on mahdollisuus saada itsestään paras irti sekä organisaatiotaan että itseään varten. Jos haluamme hyödyntää sisäistä motivaatiota, ihmisen sisään rakentunutta arvoperustaa ei voi sivuuttaa.

Ihminen kokee luontaisesti arvoa autonomiasta, mahdollisuudesta kasvaa ja kehittyä, yhteisöllisyydestä, ymmärretyksi tulemisesta kokonaisena ihmisenä ja tarkoituksen tunteesta kokemalla itseään ja organisaatiotaan suurempaa merkitystä. Tämän ihmisen kokeman arvoperustan voidaan ajatella jakautuvan yksilölliseen ja yhteisölliseen ulottuvuuteen.

Sisäinen motivaatio tarvitsee tuekseen tarkoitusta. Mitä selkeämpi organisaation tarkoitus, ydintehtävä on, sitä paremmin se voi resonoida ihmisten kanssa. Mitä enemmän ihmiset tuntevat yhteisen kutsumuksensa, sitä enemmän he haluavat sitoutua yhteisiin päämääriin. Kun organisaation tarkoitus ja ihmisten kokema merkitys kohtaavat, myös ihmisten välisestä yhteydestä tulee vahva ja voimakkaasti energisoiva.

Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt puhuu ihmisen mehiläispesätilasta (the hive switch). Termillä Haidt kuvaa yhteisöllistä ulottuvuutta, jossa ihminen toimii yhteisen hyvän eteen yhtä tarmokkaasti ja tunnollisesti kuin mehiläisyhdyskunnan jäsenet. Tähän tilaan ihmisen voi saattaa toiminta kollektiivina, koettu samankaltaisuus ja jaetut syvälliset kokemukset.

Ihmisen keskeinen motivaation lähde on merkityksellisessä yhteistyössä eteneminen. Draivi saa polttoaineen prosessista, kuilusta ja energiajännitteestä vallitsevan todellisuuden ja halutun todellisuuden välillä. Keskeistä ei ole niinkään yhteinen päämäärä, vaan mitä se tekee ihmisille, miten se energisoi toimintaa joka päivä. Organisaatio on ikään kuin loputtomalla matkalla kohti tarkoitustaan; perille saapuminen pysäyttää jokapäiväisen kehityksen.

Organisaatio koostuu yksilöistä, joilla on erilaiset vahvuudet ja heikkoudet, jotka kokevat asiat monin eri tavoin. Organisaatio voi luoda yksilöille mahdollisuuden kehittyä vain arvostamalla ja ymmärtämällä monimuotoisuutta, kohtelemalla ihmisiä yksilöinä; ei vertailemalla ja arvostelemalla heitä.

Yksilöllinen lähestymistapa on myös kollektiivinen: ihmisten kohtelu yksilöinä saa heistä parhaat vahvuudet ja ominaisuudet yhteiseen käyttöön ja siten mahdollistaa moninaisuuden, jonka avulla organisaatio pystyy vastaanottamaan paremmin siihen kohdistuvia paineita ja kysyntää.

Organisaation tehtävä välittää työntekijöistään. Ymmärtää, että ’tuottavuuteen’ ja työssä onnistumiseen vaikuttaa merkittävästi ulkoisten puitteiden ja resurssien ohella ’sisäinen työelämä’, sisäiset työhön liitetyt merkitykset, tunteet, tulkinnat, olettamukset. Organisaation täytyy pitää huoli siitä, että ihmistä ei jätetä työhön liittyvissä kysymyksissä yksin, vaan kannustetaan niiden käsittelyyn yhdessä.

Tarvitaan välittämistä, hyviä ihmissuhteita ja aitoa kiinnostusta, jotta voidaan tunnistaa, millaista tukea ja apua kukin tarvitsee saadakseen itsestään parhaan irti. Toinen kaipaa positiivista kannustamista, toinen sopivan määrän paineita. Hyvän, toista nostavan ja kehittävän palautteen antaminen edellyttää arjen elämistä yhdessä. Ihmisen ’motivointi’ on ihmistuntemukseen perustuvaa sisäsyntyisen motivaation herättelyä.

Organisaation tapa toimia rakentuu siitä, miten työ on organisoitu ja johdettu. Ihmisten arvosteluun perustuva keppi ja porkkana rakentavat kollektiivista muulimentaliteettia – ”emme tee työtä, jos meitä ei ruoskita tai ruokita”. Sisäiseen motivaatioon perustuva työ luo vapaita ihmisiä, joiden väkevä voima pääsee kumpuamaan sisältä päin yhteiseksi hyväksi.

Elinvoimainen organisaatio tukee ja hyödyntää sisäistä motivaatiota, ihmisen luontaista energianlähdettä – sekä yhteisöllistä että yksilöllistä ulottuvuutta – ottamalla sen lähtökohdaksi organisaatiosuunnittelussa, työn organisoinnissa ja johtamisessa. Järjestämällä työ siten, että se tukee vapautta ja päätösvaltaa, tarvetta kasvaa ja kehittyä, yhteistyötä ja ponnistelua organisaatiota suuremman tarkoituksen eteen.

Avaimena ja perustana on luottamus työntekijöihin: ihminen nähdään itseohjautuvana ja itseään toteuttavana inhimillisenä olentona, jonka sisäisen motivaation keppi ja porkkana tuhoavat. Kyse on tietoisesta valinnasta, joka hyödyntää ihmisen mahdollisten tarkoitusten ja vaikuttiminen suuresta kaaresta sen parhaita puolia yhteiseksi hyväksi.

 

Haidt, Jonathan (2012). The Righteous Mind: Why Good People Are Divided by Politics and Religion.
Laloux, Frederic (2014). Reinventing Organizations: A Guide to Creating Organizations Inspired by the Next Stage of Human Consciousness.
Pink, Daniel H. (2011). Drive: The Surprising Truth About What Motivates Us.
Pirsig, Robert M. (1974). Zen ja moottoripyörän kunnossapito.
Senge, Peter (1990). The Fifth Discipline: The Art and Practice of the Learning Organization.

Elefantti ja ratsastaja

”Communication forms much more than informs.” –Anonymous

Mielemme, tapamme prosessoida asioita jakautuu karkeasti ottaen kahtia: tietoiseen mieleemme (järki, rationaalinen prosessointi) ja alitajuntaan (implisiittiset, automaattiset prosessit).

Moraalipsykologi Jonathan Haidt käyttää asian konkretisoimiseksi mieleen painuvaa kielikuvaa: elefanttia ja ratsastajaa. Haidtin mukaan tietoinen mielemme on kuin ratsastaja elefantin selässä ja alitajuntamme on itse elefantti.

Ratsastaja pyrkii parhaansa mukaan ohjaamaan elefanttia halumaansa suuntaan, mutta riippumatta ratsastajan tahdosta mahdollisuus määrätä elefantin suuntaa ja tahtia on rajallinen. Elefantin voimat ovat suunnattoman paljon suuremmat kuin ratsastajan.

Jos elefantti jostain syystä pillastuu, se on menoa. Jos elefanttia ei kiinnosta eteneminen, ratsastajan raippa ei kanna pitkälle. Ratsastajan kohtalo on suurelta osin elefantin käsissä.

Haidtin vertaus yksinkertaistaa mielemme toimintaa: todellisuudessa emme ole vain yhden elefantin armoilla, vaan mitä moninaisemmat impulssit vetävät meitä puoleensa. Tietokirjailija, tutkija Frank Martela puhuukin osuvasti elefantin sijasta lammaslaumasta, jota tietoinen mielemme pyrkii rajallisilla resursseillaan paimentamaan parhaansa mukaan.

Kielikuva elefantista ja ratsastajasta on joka tapauksessa väkevä. Se kuvastaa hyvin epärationaalisen, inhimillisen puolen valtaa käytökseemme. Elämä on sisäisen elefanttimme kouluttamista.

Viestinnällä voimme vaikuttaa sekä elefanttiin että ratsastajaan. Tunnemme kuinka liekkimme kasvaa vuorovaikutuksessa energiaa välittävien ja inspiroivien ihmisten kanssa. Vaikutumme myös hyvistä perusteluista ja välittävästä ja sitoutuneesta opetuksesta.

Organisaatioissa rationaalinen puoli saa kohtuuttoman paljon painoarvoa. Monesti elefantin olemassa oloa ei edes kunnolla tunnusteta, jolloin todellakin ”huoneet ovat täynnä elefantteja”. Elefantit muodostavat oman haamusysteemin tietoisen ja tunnustetun organisaation rinnalle.

Viestinnän paras vaikuttavuus saadaan, kun järki ja tunne yhdistetään. Se tapahtuu dialogissa, kohtaamisissa, keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Ihmiset hakevat aina merkityksiä asioille ja kokemuksilleen. Kun ihmisellä on mahdollisuus yhdessä toisten kanssa puhua ja jäsentää kokemaansa, kokemuksista alkaa vähitellen rakentua kollektiivista viisautta. Elinvoimainen, oppiva organisaatio elää dialogista.

Elefantti ja ratsastaja -vertauksesta puuttuu ilmeinen ja keskeinen asia, konteksti. Kombon on paljon helpompi tallata valmista polkua kuin sukeltaa vaaroja täynnä olevaan viidakkoon.

Organisaatiossa voimme luoda rakenteet, sosiaalisen arkkitehtuurin, jotka tukevat elefantin ja ratsastajan yhteistä etenemistä. Tämä kulminoituu paljolti kysymykseen siitä, miten työ on organisoitu ja johdettu.

 

Haidt, Jonathan (2006). The Happiness Hypothesis: Finding Modern Truth in Ancient Wisdom.