Työttömyyden kallis ansa

system-failure-1563862

Työtön työnhakija ansaitsee 32,80 e / arkipäivä siitä hyvästä, että kuuluu työttömyyskortistoon, ansiosidonnaisella työttömyyspäivärahalla oleva merkittävästi enemmän. Yksinkertainen johtopäätös tästä on, että työttömän työnhakijan lokeroon kuuluva maksaa yhteiskunnalle sievoisen summan vuodessa.

Todellinen kustannussyöppö ja musta aukko on kuitenkin luomamme systeemi, joka syrjäyttää ihmisiä ja joka maksaa meille yhteiskuntana ja yhteisönä nimellis- ja välilliskustannuksiaan äärettömän paljon kovemman hinnan.

On käsittämätöntä, kuinka paljon resursseja yhteiskuntamme haaskaa siihen, että palkkatyötä vailla olevan tilapäistienestit pyritään pitämään kurissa, että työtöntä ei vain mitenkään kannustettaisi parantamaan asemaansa omaehtoisella työllä, koska se ei sovi nykyjärjestelmän joustamattomiin byrokraattisiin raameihin. Yhteiskunnan tukea nauttiva ei saa ansaita liikaa! Siitäkään huolimatta, että erittäin pienituloisen kaikki lisäansiot päätyisivät joka tapauksessa kiertoon ja kasvattaisivat verotuloja.

Laskettavissa ja arvioitavissa olevat kustannukset edustavat kuitenkin vain murto-osaa työttömyyden yhteiskuntaamme rappioittavista kokonaiskustannuksista – kaikesta inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan.

Ongelmien alkujuuri on palkkatyökeskeinen yhteiskunta, joka pakkolokeroi ihmiset palkansaajiin, työttömiin, työntekijöihin, yrittäjiin, opiskelijoihin… Järjestelmä ei tunnista, että yhä harvempi meistä sujahtaa mutkattomasti mihinkään lokeroon, eikä kykene joustamaan.

Lokerointi sopii edelleen niille, joita nykyinen systeemi palvelee. Jos työttömyyden tuska ja epäoikeudenmukaisuus ja niistä johtuva henkisesti lamaannuttava ilmapiiri ei osu itseä tarpeeksi lähelle, asiaa on vaikea tajuta ja perusteellisen muutoksen akuuttia välttämättömyyttä ymmärtää.

Ihminen on sosiaalinen eläin, joka hakee paikkaansa laumassa ja jolle ympäristö toimii välttämättömänä peilinä. Aivotutkija David Rockin SCARF-malli kuvastaa toimintaamme ohjaavia sosiaalisia ulottuvuuksia. Niitä ovat asema, ennustettavuus, vapaus, yhteenkuuluvuus ja oikeudenmukaisuus. Tulkitsemme ympäröivää todellisuutta ja omaa paikkaamme siinä näiden ulottuvuuksien kautta.

Pakkolokeroiva, palkkatyön eetokseen perustuva systeemi aiheuttaa palkkatyötä vailla olevalle jatkuvia uhkakokemuksia kaikilla SCARF-mallin ulottuvuuksilla. Uhan kokeminen on ihmiselle rankkaa ja henkisesti uuvuttavaa. Epäonnistumisen ja häpeän tunne, jatkuva torjutuksi tuleminen ja syrjintä vaatii veronsa. Yhteiskuntamme on jo aktiivisesti syrjäyttänyt tuhansia ja tuhansia ihmisiä siten, että suuri osa pitkään ilman työtä olleista on niin sairaita, etteivät he enää kykene töihin.

Nykyisten työmarkkinoiden keskeinen kipupiste on joka puolella vastaan tuleva korkea kynnys, joka työttömän olisi kyettävä ylittämään päästäkseen palkkatyöntekijöiden joukkoon. Oma aktiivisuus ja yksin yrittäminen eivät tähän useinkaan riitä.

Työtä vailla oleva tarvitsee ennen kaikkea niitä paljon puhuttuja ihmissuhteita ja verkostoja työllistyäkseen, mutta mitä tekee systeemimme? Pyrkii jäykkyydellään ja pakkolokeroinnillaan lähinnä estämään luontaisen verkostoitumisen syntymistä. TE-toimistot joutuvat nykyisellään näkemään paljon vaivaa suunnitellakseen ”asiakkaat” ulos palveluidensa piiristä, koska ne eivät pysty tarjoamaan yksilöllistä ja asiantuntevaa palvelua. Voisiko tässä kohtaa toimia jotenkin toisin? Alkaa mahdollistaa vuorovaikutusta ja verkostoitumista vaalivaa toimintaa ja hyödyntää ihmisten kykyä ja halua organisoitua itse? Keskittyä aktiivisesti ja määrätietoisesti työmarkkinoille vievien kynnysten madaltamiseen, yksilöllisten polkujen etsimiseen ja omaehtoisten ponnistelujen tukemiseen?

Polarisoituneet työmarkkinat, joilla on yhtäältä parhaista erityisosaajista huutava pula ja toisaalta osa työikäisestä väestöstä ei tunnu oikein kelpaavan mihinkään, saattavat valtaapitävistä tuntua kohtalaisen toimivilta, koska työvoimassa on vielä, mistä valita.

Jäykkä systeemi kuitenkin syrjäyttää jatkuvasti lisää ihmisiä, jotka eivät nykyisellään mahdu sen tiukkoihin raameihin. Moninaisuus kuristuu, mikä johtaa väistämättä systeemin rappioon pidemmällä aikajänteellä. Päättäjiemme ajatusmallit ja niiden pohjalta syntyneet menneisyyteen kuuluvat pakkolokeroivat rakenteet näivettävät yhteiskuntaamme, eikä loppua tunnu näkyvän.

Puhutaan varovasti perustulokokeilusta ja keskustelun tärkeydestä uusien vaihtoehtojen etsimiseksi. Ajatus on kaunis, mutta nykyisellään toimenpiteet täysin riittämättömät. Jatkuviin palkkatyösuhteisiin perustuva työllisyyden utopia on lopullisesti mennyttä – tarvitaan uusia kokeiluja ja perustavanlaatuista ajattelu- ja toimintatapojen muutosta.

”Työelämässä” on enää hyvin vähän samaa kuin valtaapitävien nuoruudessa. Tätä heidän tuntuu norsunluutorneistaan ja exceleistään käsin olevan vaikea tajuta. Vaikka työnteon mallit ovat lopullisesti muuttuneet, ja tulevaisuus on jo täällä, surullisella tavalla pyritään härkäpäisesti pitämään kiinni omista saavutetuista etuoikeuksista. Eikö olisi korkea aika katsoa kokonaisuutta kauempaa ja oman eturyhmän intressien sijaan pyrkiä edistämään yhteistä hyvää?

Ei ole olemassa erillistä ”työelämää”, vaan parhaimmillaan työ on moninaisissa muodoissaan merkittävä osa mielekästä ihmiselämää. Ihminen haluaa luontaisesti toteuttaa itseään ja tehdä työtä, antaa oman panoksensa. Yhteiskunnan tehtävä on tukea tätä, mikä ikinä työnteon muoto onkaan. Lopetetaan ihmisten syrjäyttäminen ja pakkolokerointi ja keskitytään sen sijaan tekemään yhdessä yhteiskunnastamme mukaansa ottava, moninaisuutta arvostava ja hyödyntävä paikka elää ja saada tehdä työtä!